Periytyvätkö isien synnit? Kostetaanko pahat teot polvesta polveen?

Klaus Haapala saa potkut kiinteistövälittäjän työstään ja heti perään tiedon siitä, että hänen pikkuveljensä on sekaantunut huumekauppaan. Samaan aikaan Klausin vaimosta paljastuu uusia yllättäviä puolia ja pian myös potkut antanut pomo murhataan. Klaus huomaa olevansa keskellä vyyhtiä, jonka alku on kaukana menneisyydessä – ja ratkaisu tässä päivässä.

VELJENI VARTIJA on tiukka ja runollinen rikosromaani isistä ja pojista, vääristä teoista ja niiden hyvittämisestä. Se on tarina siitä kuinka hävitty korttipeli voidaan kääntää voitoksi vielä vuosikymmenten jälkeenkin.

Antti Tuomaisen kiitetty esikoisteos Tappaja, toivoakseni (MurhaMylly 09) ilmestyi vuonna 2006.

ARVOSTELUJA:

Suomalaista rikoshistoriaa isoisältä pojanpojille

Antti Tuomainen on uusi ja lupaava suomalainen noir-dekkaristi

Julkaistu: 22.7.2009 Helsingin Sanomissa osastolla Kulttuuri

KEIJO KETTUNEN

Kolmen vuoden takainen Tappaja, toivoakseni oli helsinkiläiseltä Antti Tuomaiselta lupaava avaus. Tarina velkaantuneesta, tappajaksi värvätystä mutta kolkon tehtävänsä edessä epäröivästä miehestä kasvoi vakavaksi tutkielmaksi kostonhimosta, oikeudesta ja vastuusta.

Nyt ote on entistä kunnianhimoisempi. Veljeni vartija on teemoiltaan painava ja rakenteeltaan omaperäinen romaani isoisästä, isästä ja pojista, jotka kaikki ajautuvat rikoksiin.

Tarina käynnistyy 1940-luvulta parin sivun korttipelijaksolla, jota intensiivisempää aloitusta kotimaisista dekkareista saa hakea.

Kun isoisä menettää talonsa ja kotinsa, elämä kääntyy kohtalokkaasti väärille raiteille, ja ennen pitkää mies on vankilassa henkirikoksista tuomittuna.

Nykyhetkessä seurataan pojanpojan ja kaiman Klaus Haapalan elämää. Tämä sanoutuu irti kiinteistönvälitysfirmasta havaittuaan, että yhtiö yrittää huijata asiakkaitaan kaavoitushankkeen yhteydessä.

Klausin pikkuveli Onni on puolestaan jäänyt kiinni kokaiini- ja ekstaasikaupasta, ja häntä uhkaa vankeustuomio.

Välissä on isä Otto, joka on hänkin aikoinaan hairahtunut pikkurikolliseksi mutta siirtynyt kaidalle tielle. Menestys ei ole ollut kehuttava: mies hankkii niukan elannon käytettyjen autojen kauppiaana, ja avioliittokin on hajonnut.

Sommitelman juoni sukkuloi taitavasti aikatasolta toiselle. Sukupolvien suhteet ja menneisyyden painolasti nousevat tärkeäksi teemaksi.

Klaus Haapala joutuu hankalaan välikäteen kiinteistöhuijausten, veljen huumebisnesten ja yllättävien murhatutkimusten keskellä. Isoisän elämää seurataan kaikkiaan neljännesvuosisata - avainkohdaksi menneisyydessä nousee vuosi 1972, jolloin sekä hän että Otto-poika istuivat yhtä aikaa samassa vankilassa.

Tuomainen hyödyntää hyvin amerikkalaisen noir-dekkariperinteen elementtejä. Tyylilaji on iskevä ja ytimekäs: sukutarina ei ole raskaasti junnaavaa epiikkaa, vaan tiukan keskitettyä ilmaisua.

Etenkin isoisän tarinassa on kohtalodraaman henkeä: oikeamielinen päätyy vastoin tahtoaan tilanteisiin, joilla on traagiset seuraukset. Kertomus ei kuitenkaan anna isoisälle synninpäästöä, ja rikollismaailman romantisointi on Tuomaisen tekstistä kaukana.

Vankilassa vuosia istunut isoisäkin ymmärtää viimeisinä vapauden hetkinään, että muiden ihmisten elämä on edennyt ratojaan, mutta hänen oma maailmansa on ollut pysähdyksissä. "Se oli pysähtynyt sellin seinään, pimeyteen, yksinäisyyteen, tuhlattuihin ja turhiin vuosiin."

Tuomainen luottaa kerronnassaan vahvasti dialogiin, ehkä välillä liiaksikin, ja lakoniset, ladatuiksi tarkoitetut repliikit luiskahtavat toiston puolelle. Henkilöistä Klausin vaimo Leea on elintason palvonnassaan melko kliseemäinen hahmo. Veljeni vartija on kuitenkin hieno rikosromaani, jossa huolellinen työ näkyy kautta linjan. Tuomainen uskaltaa olla sentimentaalinenkin, etenkin kirjeissä joita Otto Haapala lähettää tulevalle vaimolleen vankilasta.

Karusta aihepiiristä huolimatta Tuomainen ei sorru synkistelyyn vaan korostaa kauniisti yksilön vastuuta ja mahdollisuutta ottaa elämä omiin käsiin hankalista olosuhteista ja aiempien sukupolvien malleista huolimatta.

Antti Tuomainen: Veljeni vartija. Myllylahti. 223 s. 28 e

Kolmen sukupolven

tarina syyllisyydestä

ja perisynnistä

Antti Tuomainen: Veljeni vartija.

223 s. Myllylahti 2009.

Uusissa dekkareissa ja rikosromaaneissa peilataan paljon yhteiskunnallisia ja eettisiä kysymyksiä. Juonen rakentelun lisäksi ihmisten taustoilla on merkittävä osuus. Myös psykososiaalinen maailma avautuu niin uhrien kuin rikoksen tekijöidenkin kautta. Näin tämä lajityyppi lähestyy entistä enemmän laveaa yleisepiikkaa.

Suomussalmelainen pienkustantamo Myllylahti on vahvistanut asemiaan laadukkaan jännityskirjallisuuden kustantajana. Myllylahti-kustantamon omistajat Liisa ja Mauno Moilanen ovat osoittaneet, kuinka periferiassa, kaukana kaikesta kirjallisesta kuohunnasta ja jetsetistä voidaan kustantaa hyvää kirjallisuutta.

Tänä keväänä Myllylahden kautta on ilmestynyt useita vahvoja dekkareita. Yksi tällainen on Antti Tuomaisen Veljeni vartija. Tuomaisen edellinen teos sai erinomaisen arvostelumenestyksen. Veljeni vartijassa on kolmen sukupolven traaginen tarina rikoskierteestä, syyllisyydestä ja uuden elämän etsinnästä. Läpi koko teoksen kulkee isoisän, isän ja kahden pojan tarina. Koko ajan taustalla häilyy kysymys perisynnistä. Kostetaanko pahat teot polvesta polveen? Mikä on ratkaisun avain tulevaisuuteen?

Tuomaisen teksti on niukkailmeistä, väliin runollista, mutta koko ajan tarinaa vahvasti eteenpäin ryydittävää.

Päähenkilö Klaus Haapalalla ei mene hyvin. Hänet sanotaan irti kiinteistönvälittäjän työstä, ja mikä pahinta:  hänen rehellisyytensä vuoksi. Mutta itse asiassa siitä alkaakin vyyhti, jossa suvun vaiheet tulevat tarkoin pengotuksi. Tämä kaikki on alkusoittoa suurelle elämändraamalle, jossa hän joutuu kasvokkain isän ja isoisän menneisyyden kanssa.

Klaus Haapala etsii totuutta. Hänen veljeänsä epäillään sotkeutumisesta huumebisnekseen. Klausin isä Otto on maailman rehellisin autokauppias, joka yrittää sinnitellä elämän syrjässä kiinni pienellä katteella. Otto kantaa isänsä historiaa harteillaan, rivakan isänsä, joka aikanaan oli monien sattumuksien ja yhteensattumien vuoksi istunut niin Kakolassa kuin Sörkässäkin. Otto haluaa pojilleen, Onnille ja Klausille kaikkea hyvää, toisenlaisen elämän kuin hänen isänsä ja hän itse on elänyt. Tiliä menneisyydestä joutuu tekemään myös isoisä.

Mutta kaikkien on kuljettava läpi melkomoinen kiirastuli, joka kietoutuu menneisiin vaiheisiin. Ehjänä ei kukaan selviä, mutta toivo jää aina elämään. Suoruutta ja hurjuuttakaan ei Tuomaisen romaanista puutu. Toiminnallisuutta on riittävästi, mutta  Tuomainen ei mässäile sillä, niin kuin ei väkivallallakaan. Hän on antanut traagisille hahmoilleen äänen kertoa mitään kaunistelematta oman versionsa tapahtuneista asioista.

Juonenkuljetus on tiheää ja loppua kohti ote vain Tuomaisella petraantuu. Hän taitaa hyvin tekstin viivytyksen, takautumat, joissa keskeiselllä tavalla viitteenomaisesti kantavana elementtinä ovat Oton kirjeet vankilasta Mariavaimolleen. Rakkaus jaksaa kannatella.

Antti Tuomaiselta jää odottamaan mieluusti jatkoa näille hyville teoksille. Pienimuotoisuudessaan ne ovat hyvin koskettavia teoksia.

Risto Kormilainen